Menee vähän ristiin rastiin mutta menköön, sillä Málagan joulunvietosta hyppään nyt Vuosaareen menevään metroon, joka vie lapsuuden ja nuoruuden tunnelmiin. Ehdinhän asua Vuosaaressa melkeinpä parikymmentä vuotta. Kyllä se muutaman jäljen minuun jätti.
Näin joulun alla syttyy muistoihin kengän alla narskuva lumi, ihanat teini-ihastukset ja partiokavereiden kanssa tehdyt mielikuvitukselliset hiihtoretket naapurilähiöihin vaikkapa Laajasaloon ja Myllypuroon.
Vuosaari oli seiskytluvulla aikamoinen maalaiskylä. Tai toisaalta pikkuinen rannikkokaupunki, koska meillä oli kauneimmat rannat ikinä. Mikäs oli lapsena hypätä fillarin selkään ja ajaa Kallvikin niemeen uimaan, seikkailemaan ja koluamaan koko päiväksi.
Vaihtoehtoina vilisi viitisen muutakin luonnonkaunista hiekka-ja kalliorantaa.
Talvella hiihdimme niin valaistuja kuin pimeitäkin latuja kuun loisteessa, harjoittelimme
piruetteja ihan vaan joillain valkoisilla luistimilla yömyöhään posket punaisina. Oltiin urheilukentillä, hiekkakuopalla, ostareilla, metsissä ja Uutelan kallioilla. Sen terveempää ei ollutkaan. Ihmekös niin monesta vuosaarelaisesta on tullut menestyneitä omilla aloillaan, saatiin kömytä luonnossa.
Sen ajan vuosaarelaiset pitivät yhtä, varmasti nykyäänkin, kun huolehdittiin naapurin penskoista ja kaverin vaikeesta perheestä. Oli partiolippukunta Vuosaaren Vesipääskyt ja siinä monta sataa nuorta. Vai muistanko väärin? Käytiin vaeltamassa Lapissa joka talvi. Hiihdettiin Kiilopäälllä ja etsittiin tunturista R-kiskaa, jota ei tietenkään löytynyt, lippukunnanjohtajan kujeilevista (vai oisko jo siinä
vaiheessa olleet ärsyttävistä) vinkeistä huolimatta.
Lapsuuden Vuosaari oli Pikkuvillasaarentien jatkuvaa auringonpaistetta, pelottavia hammaslääkärikokemuksia Heteniityntien ala-asteella, virkistävän puhdasta kesäsadetta Rastilan ulkoilumajalla ja raikasta ensilunta hiihtoladuilla. Nuoruus oli bussi ysikuusveetä, Pelle Miljoonaa,
Maukka Perusjätkää ja nuorisomuodin seuraamista Tehtaanpuiston lukion käytävillä.
Se oli sekavia ajatuksia, jotka vain Ramsinniemen kallioiden pikkuisten orvokkien uskomaton kauneus sai tyyntymään.
Jokakesäinen retki Vuosaareen on ristiriitainen, my home town is falling down... Niin paljon uusia
rakennuksia, omituisia kadunpätkiä, vieraita ihmisiä ja pussikaljaa. Roskia ja kiroilevia alaikäisiä metroasemilla ja luvattomia pysäköintejä sekä huolimatonta tulenkäsittelyä suojelluilla rannoilla.
Vuosaari on ainutlaatuinen, ollut silloin ja on nyt. Sen rannat ovat mahdollisuus, sen kalliot jämäkkää laatua ja sen ulkopuolisuus käsinkosketeltavaa. Kuinkas paljon siellä onkaan kouluja nykyään? Ja kansalaisuuksia? Metroasemakin on. Kirjo on valtava, kyllä Vuosaareen mahtuu.
Kun lukee facen Vuosaariryhmän keskinäistä kinastelua tulee mieleen sanoa tsot tsot, eipäs riidellä siellä, sillä teillä on sentään maailman kauneimmat rannat, kukkulat
ja marjametsät. Pääsette milloin vain vaeltamaan
maailman ihanimmille tuulentuivertamille kaislarannoille.
Tottahan toki aika kultaa muistot ja saa sen tehdäkin. Ja uskon vakaasti, että muillakin vuosaarelaisilla oli kultainen nuoruus!
Nimimerkillä; Täältä tullaan elämä!