Satujen ja tarinoiden avulla lapsi peilaa omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Pelottavat sadut tuovat helpotusta ja surulliset lohtua. Lapsi saa ajatuksilleen sanoja. Iloiset sadut tuovat onnea ja naurua, kesäpäivän aurinkoa ja heinän kutinaa varpaisiin.
Avasin tänään vanhan koulukirjan, jossa oli Grimmin satu vanhasta vaarista ja pojanpojasta.
Vanha vaari oli jo heikko ja hänen silmänsä olivat sumenneet ja korvansa käyneet kuuroiksi ja töin tuskin jaksoi lusikkaansa pidellä. Hän sotki syödessään ja sepä iljetti hänen poikaansa ja miniäänsä. He ostivat muutamalla äyrillä vanhalle vaarille saavin, josta hänen tuli syödä.
No siinä iltana muutamana pikkuinen pojanpoika yritti rakentaa laudoista kaukaloa, isä kyselemään, jotta mitä sinä poikani teet? Minä teen kaukaloa sinulle ja äidille, vastasi poika, saatte syödä tuosta, kun minä tulen suureksi. Mies ja vaimo katsahtivat toisiaan ja alkoivat itkeä. Niinpä vaari otettiin takaisin syömään yhteiseen ruokapöytään ja kukaan ei enää moittinut vanhaa vaaria vaikka hän joskus läikyttikin pöydälle.
Tästä sadusta tulee mieleen paljonkin, vaikkapa se, että kuinka tarkkaan ja herkästi lapset seuraavat sitä, miten me aikuiset muita kohtelemme. Ja kuinka tarkkoja meidän tulee olla siitä, mitä sanomme ja kuinka toimimme, jos näemme heikkoja, kiusattuja tai kärsiviä.
Entäs, mikä oli tämän tarinan opetus?
Ajattelisin, että tämä tarina haluaa opettaa meille ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, ettei heikompaa koskaan saa kohdella huonosti. Ja sen, että se, miten me kohtelemme muita, sen tavan lapsi meiltä oppii. Se jos jokin on tämän päivän haasteemme.
Meidän maailmassamme on köyhyyttä, pakolaisia, sairaita ja vanhuksia, on syrjään vetäytyneitä ja epävakautta.
Ainoa varteenotettava keino on, jos haluamme opettaa lapsille erilaisia asioita, käytöstapoja tai moraalikäsityksiä, on olla itse esimerkkinä. Mielummin hyvänä kuin huonona, mielummin avarakatseisena kuin ahdasmielisenä. Mielummin hyväksyvänä kuin torjuvana.
Muistan, kun oman työelämäni alkuaikoina sanottiin, että Grimmin sadut on liian pelottavia lapsille. Tänä päivänä alle kouluikäinen lapsi katsoo sellaisia elokuvia ja videoita, että nykyiset Grimmin sadut ovat niiden rinnalla vaaleanpunaista pumpulihattaraa.
Videoilla tapellaan, ammutaan, riehutaan ja sotketaan. Mitähän niistä jää lapsen mieleen? Sekasortoa, epätoivoa ja kaaosta?
Alle kouluikäisen satujen tulisi olla hyvin pitkälle sellaisia, jotka oikeastikin voisivat olla totta. Kuten tämä tarina vanhasta vaarista. Pitää muistaa, että pieni lapsi vasta hahmottelee tätä meidän ihmeellistä maailmaamme, hän opettelee ymmärtämään mikä voi olla totta ja mikä ei.
Sadut edistävät mielikuvituksen kehittymistä ja ne vievät lapset sellaisiin paikkoihin, joissa he eivät ole ennen käyneet.
Satu saa olla pelottavakin, jos pelko voi tavalla tai toisella oikeasti liittyä lapsen elämään esimerkiksi eksyminen, varastaminen, kiusaaminen tai sairaalaan joutuminen. Sadun kautta lapsi voi käsitellä asiaa. Siitä voi puhua yhdessä ja lapsi saa pelolle sanat.
Minusta tarina vanhasta vaarista on hyvä ja ajatuksia herättävä tarina ja aion lukea sen kerholaisilleni heti maanantaina.
Oletteko lukeneet kirjan Oi ihana Panama?
Kun pikku karhu ja pikku tiikeri lähtivät etsimään parempaa elämää? Oi ihana Panama, unelmieni maa...
Tämä lastenkirja voisi hyvin kertoa meistä ulkosuomalaisista. Hyviä lukuhetkiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti